Tarinani lopettamisen avuksi

En oikein tiedä mihin osioon tämä tarinani täällä Stumpissa parhaiten sopisi, koska olen nyt ensimmäistä kertaa varsinaisesti täällä. Päällimmäinen tunne kuitenkin itsellä on ilo ja onni, joten olkoon tämä onnistumisten palsta nyt sitten osoitteena. :)

Olen jo runsaan vuoden pohtinut, että haluaisin jakaa tarinani lopettavien ja lopettamista pohtivien kanssa, koska se voisi parhaimmillaan luoda uskoa ja toivoa muille lopettaville. En ole vain saanut aikaiseksi alkaa kirjoittaa, mutta tämä vuoden ensimmäinen päivä tarjosi niin ylimääräistä aikaa kuin erittäin otollisen ajankohdan tarinana jakamiselle.

Aloitin tupakoinnin 17-vuotiaana. Tupakointi oli näyttäytynyt minulle aivan lapsesta saakka äärimmäisen kiehtovana kiellettynä hedelmänä, jota halusin kyllä itsekin vielä joskus harrastaa oikein olan takaa. Ensimmäiset savuni olen vetänyt varmaan 8-vuotiaana, mutta säännölliseen polttamiseen tarjoutui kunnolla mahdollisuus vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Tupakointi oli alusta asti juuri niin siistiä, kuin olin sen kuvitellutkin olevan. Varsinaiset tupakoinnin kissanpäivät minulle koittivat 19-vuotiaana, kun muutin omilleni. Enää ei tarvinnut tupakoida vanhemmilta salaa vaan sain vetää körtsää ihan rauhassa silloin kuin mieli teki. Noihin aikoihin huomasin myös olevani fyysisesti koukussa, mutta en halunnut asiaa sen enempää ajatella.

En halunnut lopettaa enkä oikein nähnyt sille mitään syytäkään. Silloinen kämppikseni paheksui polttamistani ja yritinkin huvikseen kerran lopettaa. Tämä yritys jäi erittäin lyhyeksi. Tupakointi toi minulle paljon iloa tuohon aikaan.

25-vuoden rajapyykin saavutettua aloin kiinnostua enemmän omasta hyvinvoinnistani. Pudotin siihen mennessä kertyneet ylimääräiset 10 kg ja aloin opetella lapsuuden liikunnallista elämäntyyliä uudelleen. Yhtäkkiä tupakka ei enää ollutkaan siisti osa elämääni, vaan häpeäpilkku, josta pidin pientä ääntä. Se ei enää sopinutkaan imagooni. Aloin pelätä terveyteni puolesta ja näin itseni kuolemassa harmaana ja ryppyisenä happipullon kanssa keuhkoahtaumatautiin. Yritin pari kertaa lopettaa, mutta röökin lumous oli kuitenkin vielä liian voimakas. Pohdin tuolloin, että ei minusta ehkä ole lopettamaan koskaan.

Tuossa tiimellyksessä tapasin nykyisen puolisoni, joka ei pitänyt tupakoinnistani mutta ei sitä sinänsä aktiivisesti moralisoinutkaan. Noin vuoden verran katselin puolisoni merkitseviä katseita aina kun palasin parvekkeelta röökiltä ja ajatus lopettamisesta alkoi kypsyä ensimmäistä kertaa kunnolla. Niinpä päätinkin vuoden 2014 alkaessa yrittää lopettaa tupakoinnin. Huom! Päätin _yrittää_ lopettaa. En edelleenkään ollut vakuuttunut halustani ja kyvystäni, mutta päätin yrittää.

Tästä alkaa tämän tarinan ydin, joka ehkä kiinnostaa myös muita lopettajia: Päätöksen jälkeen hankin avuksi Nicoretten Icemint imeskelytabletteja, jotka osoittautuivat korvaamattomaksi. Purkat ja muut imeskelytabletit olivat mielestäni kamalia, mutta nämä olivat lähes pastilleja ja auttoivat vieroitusoireisiin! Olin uuden vuoden jälkeen noin kuukauden päivät polttamatta kunnes retkahdin erään stressaavan illan päätteeksi. Ajattelin, että tässäkö tämä hyvä alku nyt oli ja kenties minut on tuomittu polttamaan ikuisesti. Päätin kuitenkin yrittää uudelleen ja kevät menikin retkahdellessa aina silloin tällöin. Yleensä retkahtaessa ostin askin ja polttelin sen loppuun, jonka jälkeen yritin taas uudestaan. Tämä nuotanveto oli raastavaa ja tupakanhimo oli jatkuvasti läsnä.

Kesällä 2014 kropassani tapahtui kuitenkin jotain. Huomasin, että tupakka saa minulle aikaiseksi lähinnä huonon olon, huimausta ja sen sellaista. En haluksi oikein meinannut uskoa tätä, mutta jokaisen tupakointikerran jälkeen jouduin toteamaan, että hitsi tämä ei enää toimikaan kuten ennen. Polttamisen himo alkoi luonnollisesti vähentyä. Vielä syksyllä 2014 yritin epätoivoisesti polttaa, mutta jouduin toteamaan, että en saanyt vedettyä röökiä loppuun, niin pahalta se tuntui.

Tästä kaikesta on nyt vajaa puolitoista vuotta aikaa. En siis koe olleeni tupakoitsija enää puoleentoista vuoteen enkä koe minkäänlaista himoa tupakkaa kohtaan. En enää edes oikein muista, että olen joskus ollut tupakoitsija. Tämä kaikki on unohtunut elämästäni ja bussipysäkillä seisoessani mieleeni ei edes juolahda, että minunhan pitäisi himota nyt tupakkaa. Kroppani kääntyi tupakointia vastaan ja teki lopettamisesta minulle lopulta todella helppoa! 99,99 % todennäköisyydellä minusta ei myöskään koskaan enää tule tupakoitsijaa. Aika-ajoin muistan lopettaneeni ja ilo valtaa mieleni joka ikinen kerta. :)

Viestini siis teille lopettajille on tämä: Antakaa lopettamiselle aikaa, nähkää se enemmän prosessina kuin äkkipäätöksenä. Toki sopivat lopettamisen tavat vaihtelevat, mutta tämä sopi minulle ja varmasti myös muillekin. Lisäksi haluan luoda teille toivoa siitä, että lopettamisen jälkeen loppuelämä ei välttämättä ole päättymätöntä himoa ja taistelua tupakkaa vastaan. Tupakka voi myös täysin hävitä elämästä. Poltin itse 10 vuotta ja vartuin savun seassa, tupakka oli osa identiteettiäni. Tarinani on osoitus siitä, että ihminen voi muuttua ja määritellä itsensä aivan uudelleen, kunhan vain asialle antaa aikaa.

Jaksakaa siis tavoitteenne kanssa – lopputulos voi olla äärimmäisen vapauttava! :)

Viestejä yhteensä

  • vkovko
    editoi tammikuu 2016
    Mielenkiintoinen tarina, hienoa kun olet asian noin nuorena saanut sisäistettyä. Monen täällä, minä mukaan lukien, on hyväksyttävä tosiasia, että nuoruus oli ja meni ajat sitten.
  • editoi tammikuu 2016
    Veikon kanssa samaa mieltä, hienoa että jo nuorena olet oivaltanut lopettaa. Melkoiselta ihmeeltä tuntuu tuo, että kroppasi alkoi selvästi hylkiä tupakkaa. Valitettavasti meille kaikille ei käy niin....
  • editoi tammikuu 2016
    Jotain ilmeisen harvinaista kroppani osalta tosiaan tapahtui. Olen itsekin kuvannut sitä juuri siten, että keho alkoi jollain tavoin hylkiä tupakkaa. Tosin perinteisessä taistelossa tupakanhimon kourissa minullakin meni se puoli vuotta.

    Toivottavasti mahdollisimman monelle kävisi samoin ja tupakan jättäminen kävisi lopulta hyvinkin luonnollisesti. Ehkä tosin iloisin olen siitä, että minun ei enää tarvitse kamppailla nikotiinin vallassa ja haaveilla savuista.

    Eikä koskaan ole liian myöhäistä, vaikka ei vielä parikymppisenä olisikaan valmis lopettamaan!
  • editoi tammikuu 2016
    Lopettamiselle aikaa sopii monelle, mutta täytyy kuitenkin muistaa että meitä ihmisiä on monenlaisia. Itse lopetin hyvin pitkän tupakointiuran hetken mielijohteesta, jopa niin että taskuun jäi yhtä tupakkkaa vajaa täysi aski. Minä joka olin ajatellut kuolevani tupakan kanssa kaikessa säälittävyydessään. Tupakka oli osa minua. Jostain syystä, hetken mielijohteesta haastoin itseni kokeilemaan ja siitä kokeilusta lopettamaan tupakoinnin kokonaan. Mieli tekee kepposia ja suurimmat epäilyn hetket tulevat, kun kuulen jonkun lopettaneen sanovan, että en voi onnistua koska en suunnitellut, ajatellut, valmistellut lopettamista etukäteen. Olen nikotinisti lopun elämäni, mieleni antaisi minun joskus polttaa tekosyyllä, että minähän vaan kokeilin. En voi onnistua, sillä tutkimustenkin mukaan lopettamista täytyy edeltää ajatustyö ja suunnittelukausi.

    Lopputulema on siis se, että olen iloinen että jotkut voi lopettaa antamalla itselleen aikaa. Kuitenkin haluan muistuttaa yhtään heikompia ei ole ne, jotka haastavat itsensä hetkessä. Tärkeintä on päätös ja tahto seisoa päätöksen rinnalla. Täytyy myöntää, että ihmisenä olen sellainen, että antamalla aikaa itselleni, minä antaisin itseni toteuttaa riippuvuuttani tänäänkin. Eli muistetaan olla yksilöitä ja tukea toisiamme sellaisina.

    Onnea saavuttamastasi savuttomuudesta. Halusin tuoda toisenlaisen tarinan tähän rinnalle, sillä se poikkeaa kovasti sinun tarinastasi. Tärkeintä on tavoite ja sen saavuttaminen, keinot saavuttamiseen on yksilöllisiä.
  • editoi tammikuu 2016
    Tikaro,

    Minulle kävi juuri samoin. Yhtenä aamuna, 45 vuotta poltettuani, tuli vain olo että tämä on tässä. Kömmin parvekkeelta takaisin ukkoni viereen ja sanoin hänelle, että lopetin juuri äsken tupakanpolton. Nukahdimme uudelleen, ja se oli siinä. Toki lopettaminen oli pyörinyt mielessä jo vuosia, ja muutama useamman kuukauden lakkokin oli ollut, viimeksi vuonna 2010.

    Stumppiin eksyin vasta pari viikkoa myöhemmin ja se on auttanut minua pysymään tuossa aamuöisessä päätöksessä, joka iski kuin salama aamuhämyiseltä taivaalta.

    Helppoa ei aina ole ollut, mutta yhtä ekan viikon kertaa lukuunottamatta sytyttäminen ei ole ollut lähelläkään.

    Hyvä me, kaikki tyylillämne, pääasia että emme sytytä sitä yhtäkään!
  • editoi tammikuu 2016
    tinttii: Jotain samaa omassa lopetuksessa. Minullakin tuli joku mitta täyteen, eikä ole tehnyt tupakkaa mieli sen jälkeen. Tiedostin kyllä fyysiset seikat, mitkä polttamisesta aiheutuivat, mutta ei minulla kroppa suorastaan hylkinyt tupakkaa. "Pää" alkoi hylkimään. En kokenut enää saavani tupakasta mitään muuta kuin päänsärkyä, saamattomuutta, paskan makua suuhun ja pahan mielen. Päivä oli pilalla, jos oli ollut vaikka puoli päivää polttamatta ja sitten sytytti. Mieli maassa.

    Tästä ei varmaankaan ole apua kenellekään, koska se ajatus ja mieli vain tulivat valtaan, eikä itsensä myrkyttämistä enää voinut sietää. Jos olisin tiennyt miten "ajatella" niin olisin lopettanut ajat sitten ! 28 vuotta sitä hulluutta kesti. En siis osaa neuvoa ketään...yksilöitä ollaan. Olin kyllä tuskaillut heikkouttani vuosia, mutta viime syksynä jokin "naksahti". Olisi saanut naksahtaa jo ennen ensimmäistä tupakkaa ! Pappa oli aivan henkilaita tupakkamies ja isällä nykyään tupakan aiheuttamia sairauksia. Inhosin lapsena sitä ainaista tupakan savua talossa sisällä ja autossa.
Kirjaudu sisään tai Rekisteröidy kommentoidaksesi.