Helinah jättää tupakan

Profiilissa silmille hyppäsi mahdollisuus tehdä päiväkirjamerkintä. Mikäpäs siinä.
Laitan tänään syntyneen tekstin myös tänne siltä varalta, jos joku muukin haluaa lukea kolmatta savutonta päiväänsä elävän ihmisen ajatuksia.

Rakas päiväkirja.
Olen tupakoinut 13-vuotiaasta lähtien, ja nyt ikää on kertynyt liki 39 vuotta. Eli tupakointia takana 26 vuotta. 2/3 tähänastisesta elämästä on siis kulunut savuavan kaverin kanssa. Se on auttanut kuluttamaan aikaa, jos on täytynyt odottaa jotain. Se on auttanut kestämään, tarjonnut lohtua ja hengähdystaukoja pojan sairastaessa, erotilanteessa ja loppuunpalamisen kanssa kamppaillessa. Se on auttanut selventämään ajatuksia vaikeissa tilanteissa. Tupakka on antanut aikaa arvioida uusia tilanteita ja rauhoittanut hermoja uusien ihmisten joukkoon joutuessa. Tupakointi on antanut minulle itseluottamusta, ja sen avulla olen tutustunut jopa uusiin ihmisiin. Tupakka on ollut pettämätön ystävä surussa ja ilossa niin pitkään, etten edes muista, millaista oli elämä ennen tupakointia.

Päiväohjelma on aina lähtenyt liikkeelle aamusavuilla heti, kun silmät on saanut auki. Säässä kuin säässä on tullut kömmittyä lämpöisten peittojen alta ulos tupakalle. Töistäkin on tullut myöhästyttyä, kun vielä on pitänyt vetäistä yksi tupakka, ainahan nyt sen verran ehtii. Käsityöt, kotityöt ym. puuhat on rytmitetty niin, että tunnin välein ehtii tupakalle. Lenkkeillessä henkeä ahdistaa ja jaloissa ei kierrä veri, mutta viis siitä, huono kunto se vaan vaivaa. Kun on huono kunto, on hyvä syy jättää menemättä lenkille ja istua portailla murehtimassa huonoa kuntoa, tupakka sormien välissä sauhuten. Tuleepahan sentään käytyä ulkona.

Kahdesti olen ollut tupakoimatta reilun vuoden verran; lapsia tehdessä. Lääkäri sanoi raskauden alkuvaiheessa, ettei minulla koskaan tule olemaan yhtä hyvää ja tärkeää syytä lopettaa tupakointi. Sen voimin sain tupakoinnin loppumaan. Mutta tein sen lapsen vuoksi, en itseni. Niinpä siihen oli helppo retkahtaa takaisin. Mitäpä syytä minulla enää oli olla tupakoimatta, kun elämän tärkein syy oli jo käytetty?

Mutta kuten joissakin ystävyyssuhteissa tahtoo käydä, on syntynyt riippuvuussuhde. Tupakka on päässyt määräämään elämästäni. Olen ojentanut sille ohjat nöyränä ja kiitollisena siitä, millaista apua ja helpotusta se on tuonut elämääni. Mutta samaan aikaan sen aineet ovat kietoutuneet mielihyväkeskukseni ympärille niin, että kaikki muu on yhdentekevää, kunhan seuraava tupakka vain on käden ulottuvilla. Ihan sama, onko ruokaan tai harrastuksiin rahaa, kaikki järjestyy, kunhan tupakka-askin saa ostettua. Siitähän ei tule mitään, jos rahan lisäksi menee hermotkin…

Kuinka usein on kaupassa tullut sanottua muksuille, ettei nyt ole jätskiin tai limukkaan rahaa, ja silti ostoshihnalle on päätynyt tupakka-aski tai pari? Tiukkoinakin aikoina tupakka-askiin on kyllä saanut raavittua kolikoita kokoon, vaikka maitopurkin onkin joutunut jättämään kaupan hyllylle. Pikaisen laskutoimituksen tuloksena olen pistänyt 1460 e vuodessa tupakkaan, jos olen ostanut askin joka toinen päivä. Hintahan on kyllä noussut jatkuvasti, mutta sitä tasaa laskuvirhe siinä, että toisinaan aski ei ole edes riittänyt yhdeksi päiväksi. 1460×26=37 960. Aika paljon on tullut pantua savuna ilmaan. Saa siinä ihminen tehdä töitä. Edes vuoden palkka ei riittäisi elämäni aikana sauhuteltuun tupakkaan. Tuolla rahalla olisi ostanut jätskiäkin jo aika paljon.

Tänä keväänä olen kypsytellyt ajatusta luopua tuosta elämää määräilevästä ystävästäni. Mikä ystävä se muka sellainen on, joka salaa ja huomaamatta tärvelee toisen terveyden? On olevinaan niin mukavaa ja ihanaa, mutta samaan aikaan saa nautinnolliset lenkit tuntumaan inhottavalta pakkopullalta, kun henki ei kulje ja jalat kipeytyvät. Pistää keksimään kaikenlaisia tekosyitä, joiden varjolla voisi livahtaa ystävän juhlista tai omista töistä pistäytymään ulkona. Estää lähtemästä savuttomiksi järjestettyihin tapahtumiin, tai ainakin laittaa rikkomaan sääntöjä ja luikkimaan nurkan taakse savuille? Sotkee koko ajatusmaailman pyörimään itsensä ympärillä ja tunkee itsensä tärkeysjärjestyksessä aina etummaiseksi? Käskee lähteä kalareissusta tai retkeltä kesken kaiken kotiin, jos pääsee loppumaan? Hiton paskiainen se on. Jos se olisi mies, olisin jättänyt sen jo ajat sitten.

Kaksi minua on taistellut keskenään jo pitkään. Toinen rakastaa tupakointia. Toinen taas haluaa lopettaa sen. Tupakointia rakastava minä on aina ollut niskan päällä. Kaikista toisen minän esittämistä järkisyistä välittämättä se on marssinut kaiken yli sytyttämään tupakan. ”Äsh, älä viitsi niuhottaa, ei se terveys nyt tästä tupakasta mene, nuorella ihmisellä. Poltan yhden vaan, kun on niin huono ilma, ettei voi oikein muutakaan tehdä. Yhden vaan tässä odotellessa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Yhden vaan, kun muuten menee hermot. Ihan tämän askin vaan loppuun. Lopetetaan maanantaina tai juhannuksena tai uutenavuotena, joskus sitten tulevaisuudessa…”

Lopulta järkevä minä totesi, että tässä tarvitaan apua toisen minän jyräämiseksi.

Tänään on kahdestoista Champix- päivä. Lääkekuurin alussa en huomannut minkäänlaista vaikutusta. Toisten lääkkeen käyttäjien kokemuksista olin lukenut, että tupakka alkaa tuntua, maistua ja haista vastenmieliseltä, ja odotin sitä. Tyhjään vatsaan ottaessa lievää etomista lukuunottamatta ei mitään vaikutusta.

Kymmenentenä aamuna olin jo tuskastunut odottamaan vaikutusta. Päätin lykätä aamusavuja niin pitkälle, kuin pystyisin. Tupakka-aski lojui pöydällä. Mies heräsi ja kömpi aamusavuille. En mennyt seuraksi, enkä puhunut mitään. Työnsin oman tupakka-askini miehen puolelle pöytää. Hän otti vihjeestä vaarin ja laittoi tupakka-askini mitään kyselemättä omaan taskuunsa. Keitin kahvia, ja aloin hiljakseen laittautua siskontytön rippijuhliin. Seuraavallekaan tupakalle en mennyt seuraksi, ja onnistuin menemään ovesta ulos ja autoon ilman, että tupakka ilmestyi huulieni väliin.

Lapsia isänsä luota hakiessa lipsahdin polttamaan yhden tupakan aivan vahingossa. Jotenkin en kehdannut sanoa lopettaneeni sinä aamuna. En kuitenkaan masentunut enkä antanut periksi. Yksi lipsahdus ei pilaa hyvää yritystä.

Siitä lähtien olen ollut tupakoimatta. Minulla ei haluta tupakkaa. Mutta tupakointia kaipaan ihan helvetisti. Tupakkapuseron vetäminen päälle, tupakoiden kaivaminen taskusta, askin avaaminen, tupakan ottaminen askista, sytyttäminen… Huomaan rituaalin käväisevän salamannopeasti mielessä, kun alan syömään tai lähden ajamaan töistä kotiin. Kun pääsen töissä ruokatauolle tai suunnittelen ulosmenoa.

Lykkään uloslähtemistä. Tai mihinkään lähtemistä. Ja koirien ruokkimista sekä puiden kantamista pannuhuoneeseen. Koska mielessäni tupakka kytkeytyy kaiken aloittamiseen, asiasta toiseen siirtymiseen, kaiken lopettamiseen. Se lyö rytmiä kaikkeen tekemiseen. Ilman tupakkaa siirtyminen sohvalta johonkin muualle tuntuu raskaalta. Jossain sisällä pieni ääni huutaa, ettei elämässä ole mitään mielekästä, jos ei voi savuja vetäistä välissä!

Se on se toinen minä. Se, joka nyt on jäänyt häviölle. Koettaa tehdä kaikkensa, jotta pääsisi taas niskan päälle. Kehtaa väittää, ettei minusta ole mihinkään, ettei elämässä koskaan enää ole mitään iloa, jos ei voi tupakoida silloin kun huvittaa.

Minä en jaksa taistella. Eikä minun tarvitse. Vaikenen sen pirun kuoliaaksi. En kuule sitä, en antaudu väittelyyn sen kanssa, enkä vastaa sen vaatimuksiin. Tyrmään sen ja jyrään yli. Kirjoitan sen ulos itsestäni. Hittojako tuota kantamaan sisällään?

Kiitos ja hyvästi sauhuava entinen ystäväni.

Viestejä yhteensä

  • Hyvin kirjoitettu! Jaan kanssasi monia ajatuksia. Mulla kokemus Champixista (kolme pakettia), ettei se vaikuttanut tupakanhimoon eikä tupakan nautinnollisuuteen mitenkään. Ainut minkä huomasin kolmannen paketin loppupuolella oli se, että tupakansavu teki pahaa. Mutta ei se estänyt polttamasta.

    Mä olen edelleen tuolla taistelun tiellä. Tosin olen muutaman päivän päästä menossa seminaariin, jossa tupakanpoltto lopetetaan, toivottavasti loppuiäksi.

    Toivotan sulle paljon tsemppiä tupakan voittamiseksi! Itselläni takana kymmeniä lopetusyrityksiä, mutta aina ne ovat päättyneet siihen, että tupakka on vienyt voiton. Se on aivopessyt mut luulemaan, etten tule toimeen ilman sitä.

  • Heippa Lepuuttaja! Kiitos, kun jaksoit lukea. Tupakka on kyllä metka juttu. Vaikka kuinka sairaanhoitajana tiedän sen haittavaikutukset, ne kaikki unohtuvat siinä kohtaa, kun käsi hakeutuu tupakka-askille. Ihan kuin aivoihin tulisi tilapäinen varjo sille kohdalle, jossa ne haitta-vaikutukset ovat tiedostossa.
    Minua auttaa hieman ajatus, etten taistele tupakkaa vastaan, vaan jätän sen. Hankkiudun eroon, aivan niin kuin se olisi ikävä ihminen elämässäni. Toisinaan niin kiva ja ihana, mutta salakavala selkäänpuukottaja... Semmoista tyyppiä en tarvitse mun elämään.

  • Wrouv82Wrouv82 Kymenlaakso

    Nyt kun vain jaksatte kärvistellä alun ylitse, homma tulee helpottamaan ihan muutamassa kuukaudessa.
    Itse voin juuri puoli vuotta ylittäneenä kertoa, että ainakin minulla tupakka on jäänyt ajatuksissa jo taka-alalle, ihan merkittävästi. Aamulla ei ole tupakka enää ensimmäisenä mielessä ja vaikka se käy päivittäin edelleen ajatuksissa, ei se jää pidemmälle vierailulle. Tupakansavu haisee pahalle enkä ole varsinaista houkutusta tuntenut enää muutamaan kuukauteen. Tupakka ei riivaa minua enää ja se on todella jännittävä, uusi ja ihana tunne.

    On ihan totta, että on rakennettava uusi savuton minuus kun lopettaa tupakoinnin. Itse olen polttanut koko aikuisikäni eikä sitä osannut kuvitellakaan, kuinka monessa asiassa se tupakka määräsi omaa toimintaa ja jopa asenteita. Toisaalta on ollut (ja on edelleen) todella kiehtovaa oppia "uusia" puolia omasta itsestään, kun aiemmin luulin identiteettini ja persoonani kyllä tähän ikään mennessä jo uomiinsa muotoutuneen.

    Tsemppiä!

    "Ei kannata lähteä soitellen sotaan mutta tämä on taistelu, joka kannattaa käydä läpi"

    Tupruttelua 19 vuotta ~aski/pv - viimeinen tupakka 25.11.2017

Kirjaudu sisään tai Rekisteröidy kommentoidaksesi.