Itsesääli ja ahdistus.

Hipsuttelin vähin äänin elokuun lopettajista tänne tunnustamaan häpeäni: repsahdin.

Olo on kurja ja häpeä suunnaton. Samaan määrään tupakkaa en ole palannut kuin ennen viimeisintä yritystä, mutta kyllä se muutama rööki päivässä on silti muutama rööki päivässä.

En vain ymmärrä miksi tämä voi olla näin vaikeaa. Olen yrittänyt niin monta kertaa ainoastaan epäonnistuakseni uudestaan. Loogisesti tiedän kaiken mitä aiheesta on sanottavaa. Että teen itselleni palveluksen, terveys, raha, riippuvuus on vain mun päässäni ja siitä voi päästä yli. Silti hirviö huutaa takaraivossa eikä päästä irti.

Olen siinä pisteessä, että kyseenalaistan oman identiteettini, olenko vain oikeasti niin käsittämättömän heikko ja huono ihminen etten tähän pysty? Asiaa ei helpota se, että eräs ystäväni antaa aika tiukkaa moraalipuhuttelua, joka kurjistaa oloa entisestään. Hänen tarkoituksensa on pelkästään hyvä, mutta alaspäin puhuminen ja moralisointi eivät tue lopettamistani alkuunkaan. Mitä tekee krooninen nikotiinin orja kun alkaa ahdistamaan? Tarttuu nikotiiniin.

Olemme mieheni kanssa haaveilleet lapsesta jo pitkään ja nyt viimein päässeet lapsettomuushoitoihin. Minulla on vahva tunne, että en ansaitse lasta niin kauan kun en ole täysin erossa tupakasta. Samaan aikaan välillä tuntuu maailma romahtavan ympäriltä ja pelkään, etten lasta tule koskaan saamaankaan tein sitten mitä tahansa. Minulle on todettu jotain sen suuntaista, että jos tosissani haluaisin lapsen, olisin jo pystynyt lopettamaan ja myrkytän tietoisesti lastani jos nyt sattuisinkin raskaaksi tulemaan. Ja tottahan se on. Olen nyt jotenkin niin musertumassa kaiken tämän painon alle, että en näe ulospääsyä, ihan kuin potkisi ilmaa pimeässä säkissä.

Voin ilmaista kaiken vain näin anonyymisti vuodattamalla. Ulospäin pitää olla hyvä ja reipas, hymyillä ja olla ystävällinen asiakkaille ja työkavereille, antaa tukea ja empatiaa läheisille. Hymähtää kun työkaverit nauravat: ai et sä lopettanutkaan? Vastata urheasti: en vielä, mutta kyllä mä vielä onnistun! vaikka usko omaan onnistumiseen onkin täysin nollissa.

Olen selvinnyt monesta helvetistä, sairauksista, rakkaiden kuolemista; miksi en selviä tästä?

Onko kenelläkään muulla itseluottamus koetuksella?

Viestejä yhteensä

  • Moi paivik :) Koskettava kirjoitus sulta. Kyllä täällä on varmasti meitä monia joiden itseluottamusta koetellaan. Tuohon lapsettomuuteen olisi mulla yksi iloinen juttu...olin tukena yhdelle naiselle joka monista lapsettomuushoidoista huolimatta ei tullut raskaaksi. No..pariskunta luovutti ja adoptoivat pienen tytön. Kuinkas kävikään. Nyt heillä on ihme kyllä myös 2 omaa lasta lisäksi. :) Kertomasi tapaiset työkavereiden sanomiset jätä ihan omaan arvoonsa. Tsemppiä ja jaxuja sulle.
  • MelisaMelisa Espoon etelärannikko

    Voin kuvitella hyvää tarkoittavat ystävät moraalisaarnoineen. Minulla on isosisko, joka paasasi ihan hirveästi tupakointiani vastaan. Vastarintahan siitä tulee.
    Heikkoja me olemme monetkin onnistuneet lopettajat olleet. Sen kymmenenet yritykset käyty läpi.
    Sulla on hyvä motivaattori tuo lapsettomuushoito ja toive lapsesta. Muistelen täälläkin syntyneen monta Stumppi-vauvaa. Vaikea on antaa mitään terapiaa näin kauaa. Mutta koita pysyä Stumpissa tiiviisti. Joka päivä, vaikka kahdesti. Mieti strategia, mitä teet kun alkaa tupakka kaivelemaan. Onko korvaustuotteet poissuljettu? Muista tekemisiä, käsillä, jaloilla, liikunta, sukan kutominen, lukeminen ihan mitä vaan muuta teet, paitsi et polta. Jos tekee mieti syödä, niin syö. Juomaan en kehoita tässä tilanteessa, enkä yleensä muutenkaan, koska se altistaa tupakoinnille nopeasti.
    Voimia ja vähän sisuakin sulle. Pysy kanavalla. Yritämme kaikki yhdessä. Kyllä sä selviät.

    40 vuotta savuttamista ja sitten lopetus 18.8.2005. Motto: Ei koskaan henkostakaan.

  • Kysymykseesi: On todellakin itseluottamus koetuksella. Olen neljä vuotta yrittänyt päästä eroon tupakasta. Välillä suunnitellen lopettamista ja useimmiten hetken mielijohteesta. Yrityksiä on toistasataa väkisinkin.

    Ei todellakaan auta, että ympärillä huudetaan tahdonvoimaa. Ehkä mulla ei sitä sitten olekaan? Tunnen itseni huonoksi, täydeksi luuseriksi ja heikoksi kun en pysty lopettamaan. Mietin, että olen varmasti se tupakoija, joka ei pysty lopettamaan.

  • Kiitos 1nalle1puh! Mukava kuulla aina tuollaisia tarinoita, niistä saa lohtua aina niinä hetkinä kun uskaltaa taas vähän toivoa.

    Melisa, kiitos tuesta ja lohdun sanoista. Hienoa, että foorumilla on sinun kaltaisesti esikuva meille muille pinnistelijöille. Sitkeästi yritän jatkaa, vei se lopullinen onnistuminen sitten kuinka kauan tahansa.

    Lepuuttaja, tunnen niin tuskasi. Juuri se "ota itseäsi niskasta kiinni" -asenne saa vaikeiden asioiden kanssa kamppailevan ihmisen tuntemaan niin suurta häpeää, että ongelman ratkaiseminen on entistäkin vaikeampaa. Oli kyse sitten mielenterveysongelmista, päihteiden käytöstä tai työttömyydestä, tuntuu siltä että että monien mielestä kaikista näistä selviäminen on niin helppoa että kaikki ratkeaa kun vaan ryhdistäytyy. Minäkin luimistelin piilossa monta päivää ennen kuin kehtasin edes Stumppiin tulla kertomaan repsahduksestani, vaikka tämä onkin vertaistukifoorumi. Pelko siitä naljailusta ja syyllistämisestä on niin iso, että edes kohtalotovereille on vaikeaa tunnustaa totuutta.

    Tiedän, kuinka vaikeaa sellaisen henkilön, joka ei ole koskaan tupakoinut on ymmärtää tätä vaikeutta. Tässä ei ole mitään rationaalista ja järjellä perusteltavaa. Eniten hämmentää kuitenkin joidenkin entisten tupakoitsijoiden raivo, kenties he projisoivat jotenkin oman lopettamisensa negatiivisia tunteita niihin, jotka eivät lopettamisessa ole vielä onnistuneet. Isänikin jaksoi motkottaa minulle, että lopettaminen on aivan helppoa kun päätöksen vain tekee, vaikka yllätin hänet salaröökiltä monta kertaa lopetusprosessin aikana.

    Hävettää niin paljon, että 17-vuotiaana tekemäni typerä ja kapinansävyinen valinta seuraa vielä kolmekymppisenäkin. Vaikka on rationaalinen ja (enimmäkseen) fiksu ja tasapainoinen aikuinen, ei ole vieläkään päässyt irti aineen käytöstä, jonka tarvetta ei millään tasolla pysty edes itselleen perustelemaan.

    Lohdullista tietää, etten ole näiden tunteiden kanssa yksin! Toivon kaikille taistelutovereille paljon voimia. Sanovat, että aurinko paistaa joskus risukasaankin?

  • Mitkä nyt on tunnelmat paivik? Toivottavasti paremmat.
  • Kiitos kysymästä 1nalle1puh, on jo jonkun verran parempi olo! Kovasti mietin erilaisia strategioita ja tukitoimia, joilla saisin sauhuttelun kokonaan loppumaan. Ehkä taas pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että tähän voisi pystyäkin (niin lapsi-kuin röökinlopetusasiaankin). Kiitos kaikille tsempistä, se on ollut kullanarvoista!

Kirjaudu sisään tai Rekisteröidy kommentoidaksesi.